• Sari

Elämän tuhoutumisesta seuraa kosminen suru

Olen hiljentynyt kevätpäiväntasauksen jälkeen kuuntelemaan sisintäni. Ajan spiraalinen luonne on tuonut näkyväksi monta sivilisaatioiden ja elämän tuhoutumisen kohtaa planeetallamme. Tästä johtuva suru on kollektiivisessa muistissamme ja usein siihen olemme yhteydessä alitajunnan tasolla. Alitajunnan tasolla emme pelkää kuolemaa vain omalla kohdallamme, vaan pelkäämme sitä myös ihmiskunnan sukupuuttotasolla. Voisiko suurempaa pelkoa enää olla? Näinä aikoina toivoisin, että mahdollisimman moni yksilö nostaisi tuon meille kaikille tutun pelon tietoisuuden tasolle. Miksi näin toivon?



Aikamme tarkoitus on yhdistää ihmiset luomaan yhdessä itselle ja yhteisölle hyvää ja rakkaudellista elämää ja tulevaisuutta. Olemme vesimiehen ajan kynnyksellä. Oletko koskaan ajatellut, miksi juuri nyt ihmisiä eristetään toisistaan ja miksi juuri nyt ihmiset käyvät toisiaan vastaan? Yhtenäisyydestä ei ole tietoakaan. Käymmekö toisessa polariteetin ääripäässä, ennenkuin pääsemme itse asiaan? Jokainen ihminen on nyt valinnan kynnyksellä aivan yksin. Mitä valitsen?


Sukupuuttoon kuolemisen kosminen suru on ja pysyy, koska se on osa kollektiivista historiaamme ihmiskuntana. Miten voimme valjastaa tämän suuren kosmisen surun palvelemaan ihmisyhteisöjen syntymistä rakkauden pohjalta juuri NYT? Miten voimme varjella omaa elämänvoimaamme haitallisilta kemikaaleilta, pakotetulta geeniterapialta, säteilyiltä ja fyysiseltä väkivallalta? Ainut toivomme on, että KAIKEN elämän kunnioittamisen kautta säästymme massasukupuutolta astumalla omaan luomisvoimaamme vastuullisina yksilöinä.


Mitä kaiken elämän kunnioittaminen tarkoittaa? Tähän toivoisin laajempaa pohdintaa myös julkisesti. Näen, että olemme nyt kollektiivisesti pohjalla tämän asian kanssa ja suunta on vain ylöspäin.



29 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki