• Sari

Kun hätä on suuri...

Kuka oikeastaan tahtoo muutosta syvällisesti? Voimme tahtoa muutosta, mutta kun sitä meille tarjotaan, saatamme perääntyä tai leikkiä, että emme huomaa. Vanhat, oikeastaan aivan ikivanhat, vallankäytön hierarkiset rakenteet tulevat nyt näkyviksi ja kysyvät omalla tavallaan: vieläkö jatketaan? Joku saattaa nyt muistella vanhoja hyviä aikoja. Totta, monetkin asiat maailmassa ovat saattaneet vaikuttaa reiluilta ja kestäviltä, kun niiden taustalle ei ole päässyt katsomaan. Voimmeko kuitenkin myöntää, että asiat voisivat olla oikeudenmukaisemmin maailmassa? Vanhan, aivan ikivanhan, rakenteen valtiailla ja ylläpitäjillä on hätä. Mistä tämän voi tietää?


En oikeastaan kirjoita tätä ajatuksella, että surisin nyt kaikkea sitä, mikä murtuu lopullisesti pois. Näen kuitenkin koko ajan yhä selvemmin menettämisen tuskan ja hätääntyneen, lähes paniikinomaisen, kontrollin lisääntymisen. Voiko tällaista hätää millään helpottaa vai voisiko sitä olla huomioimatta kokonaan?


Monilla ihmisillä on kokemusta alistumisesta ylivallan alle ja uhriutumisesta - ehkäpä kaikilla. Ensisijaisena selviytymiskeinona alistuminen on erityisesti lapsen tapa selvitä hengissä, koska lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. Lapsi usein myös ottaa syyn kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä itselleen, jotta selviytyisi psykologisella tasolla. Jotakin samankaltaista on löydettävissä yhteiskuntarakenteissamme; riippuvuutta ja kaltoinkohtelun ottamista omaksi syyksi.


Jokaisella ihmisellä on kiistämätön ihmisarvo syntymäoikeutena. Olemme syntyneet vapaiksi. Muistetaan tämä.



24 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki